Parkkipaikat ovat yleisimpiä autojen kolhimisen paikkoja, kertovat käytännössä kaikki autovakuutustilastot. Vaikkeivät parkkikolarit yleensä ole vakavia, niin kyllähän se harmittaa. Korjaukset vievät aikaa, vaivaa, rahaa ja vakuutuksen bonuksia.
Pienellä lisähinnalla hankittu parkkeerausta auttava järjestelmä saattaa hyvinkin maksaa itsensä takaisin auton eliniän aikana.
Käytettyä ostaessa diili on vieläkin parempi. Yleensä kun parempi varustelu ei edes paljoa vaikuta käytetyn auton hintaan. Automaattisesti taskuparkkeeraava auto peruutuskameralla ja -tutkalla voi olla mainio löytö, jos yksilö on muutenkin hyvä.
Pysäköintitutkat
Aluksi niitä oli vain takana, sitten myös edessä ja nykyään jo auton sivuillakin. Pienet anturit huomaavat kiinteät esteet ja auto varoittaa niistä yleensä piippaamalla. Mitä lähempänä, sitä tiheämpi piippaus.
Piippaus muuttuu katkonaisesta yhtenäiseksi, kun ollaan tosi lähellä. Vanhemmissa autoissa saattoi silloin vielä olla pari-kolmekymmentä senttiä tilaa, nykyään se tarkoittaa usein jo oikeasti lähes tappituntumaa.
Piippauksen lisäksi monissa autoissa näkyy keskinäytössä parkkitutkien grafiikkaa. Siitä näkee tarkemmin, missä kohtaa este on.
Peruutuskamera
Kätevä aina muulloin, paitsi jos perä on tosi likainen. Joissain autoissa tämäkin on ratkaistu tekemällä kamera sellaiseksi, joka kääntyy esiin vain tarvittaessa.
Yleensä kojelaudan keskinäytössä olevaan ruutuun tulee kuvaa auton perästä, kun pakki on kytketty. Jotkut kamerat ovat laajakulmaisia, jolloin näkee sivuillekin paremmin, mutta mittasuhteet vääristyvät. Viimeiset sentit saattavatkin mennä todella nopeasti. Toisaalta viimeiset sentit pystyy todella käyttämään, toisin kuin parkkitutkalla.
Uudemmissa tai paremmin varustelluissa autoissa peruutuskamerassa on myös grafiikkaa. Siitä näkee, mihin auto menisi tämän hetkisellä ratin käännöllä. Näin näkee, ollaanko tätä menoa osumassa parkkiruutuun vai viereiseen autoon…
Hauska iso hyöty peruutuskamerasta on isojen perävaunujen vetäjille. Kärryä hakiessa koukun pystyy peruuttamaan sentilleen oikeaan kohtaan.
360-kamera
Tässä tempussa autossa on neljä kameraa: keulassa, perässä ja molemmilla sivuilla – yleensä sivupeilien alla. Niiden kuva yhdistetään yhdeksi muka ylhäältä päin kuvatuksi kuvaksi auton keskinäyttöön.
Näissä monikamera-autoissa voi usein myös valita vain yhden kameran kuvan katsottavaksi kerrallaan, jos haluaa tähtäillä yhdellä puolella todella tarkasti.
360-kameran hienous on, miten auton saa parkkeerattua juuri haluamaansa asentoon. Se on helppo tähdätä parkkipaikalla ruudun keskelle tai taskuparkissa täsmälleen katukivetyksen suuntaisesti. Auto ja sen kuski saavat tyylipisteitä.
Risteävän liikenteen varoitus peruuttaessa
Tämä varuste liittyy yleensä maantieajon kuolleen kulman varoitukseen, sillä ne käyttävät samoja antureita. Siksi myös varoitus tulee monissa autoissa taustapeilin valolla, onneksi lisäksi myös piippauksella.
Tarve systeemille tulee usein, jos on ajanut parkkipaikalla ruutuun keula edellä. Pois peruuttaessa ei näe sivulta tulevia, jos vieressä on isoja autoja. Järjestelmä varoittaa, jos peruutettaessa sivulta lähestyy joku. Usein ne tunnistavat jalankulkijankin.
Välillä taas tulee vääriä hälytyksiä kauempana liikkuvista autoista. Ehkä parempi silti liika varovaisuus kuin varomattomuus, sekä autolla että kuljettajalla.
Ohjaava pysäköintiavustin
Tälläkin on monta nimeä, mutta yhteistä on, että auto kääntää rattia itse. Systeemi toimii usein sekä ruutuun peruutettaessa että taskuparkkeerauksessa. Enemmän hyötyä on taskuparkissa, koska ruutuun nyt toivottavasti sentään kaikki osaavat ajaa…
Sopivalle alueelle tultaessa pitää autoissa yleensä laittaa järjestelmä ensin päälle erillisestä napista. Siinä on yleensä ratin kuva ja usein se on keskikonsolissa vaihdekepin lähettyvillä. Tämän jälkeen auto alkaa ajaessa mittailla tien vartta, etsien sopivan kokoista väliä.
Kun paikka on löytynyt, auto ilmoittaa siitä yleensä mittaristonäytössä. Sitten seurataan ohjeita.
Ajetaan vielä hieman eteenpäin. Sitten pysähdys ja pakki päälle. Nyt pitää ottaa kädet irti ratista, mutta ei polkimilta. Nopeuden säätö tekee normaalisti kuljettaja itse, automaattivaihteisessa jarrulla, manuaalivaihteisessa kytkimellä ja tarvittaessa kaasulla.
Järjestelmä liittyy aina parkkitutkiin auton joka puolella, joten piippaukset kertovat, millä etäisyydellä ollaan. Kun piippaus on yhtenäinen, pysäytetään auto ja vaihdetaan vaihde eteenpäin. Sitten auto pyöräyttää ratin vinhasti toiseen ääriasentoon ja taas mennään. Tätä jatketaan, kunnes ollaan auton mielestä valmiita.
Pois lähtiessä nykyään myös monet uudet autot osaavat ohjata auton pois taskuparkista. Kiva ominaisuus sekin.
Yleensä automaattiset taskuparkit onnistuvat hyvin ja juuri oikealle etäisyydelle katukivetyksestä. Joskus harvoin systeemit tunnistavat paikan väärin tai muuten sekoavat. Kuljettajan on siis osattava tehdä parkki myös itse.
Hyvänä puolena järjestelmässä on, että kun sitä muutaman kerran käyttää, se opettaa hyvin. Auton käännöksiä seurailtuaan kokematonkin hahmottaa pian, miten homma toimii ja oppii tekemään parkin myös itse.
Raimo Tengvall
