Korealainen keskikokoinen katumaasturi on vakiinnuttanut paikkansa pätevänä perheautona. Minkä brändissä ehkä menettää, sen saa takaisin rahalle saatavan vastineen tunteessa. Moni on tämän huomannut, ja nykyään niitä koreilee jo parin miljoonan eurooppalaisen pihoissa ja parkkiruuduissa.
Kian katumaasturi Sportage on viime vuodet ollut ehkä eniten valokeilassa. Arvokkaasti muotoiltu Sportage on ollut suosittu Suomessakin. Sen myynnit ovat olleet yli tuplat pääkilpailija Hyundain vastaavaan malliin ix35:een verrattuna. Osasyy on voinut olla Sportagen tyyli verrattuna harmaavarpuseen ix35:een.
Molemmat isot korealaiset Hyundai ja Kia kuuluvat samaan konserniin. Nyt molemmat myös tuovat myyntiin uudet mallinsa. Pinnan alla siis on paljon yhteistä, vaikkei sitä ääneen sanotakaan. Tällä kertaa Sportage ottaa tyylissä enemmän varman päälle ja Hyundai taas yrittää repäisevämpää vetoa.
Ix35:n korvaa Tucson, joka vuosia sitten oli myös ix35:n edeltäjän nimi. Nimi tekee paluuta juurille, mutta auton olemus ei. Uutuudessa mainostetaan olevan entistä enemmän asennetta.
Innokas sisäänheittäjä, järkevä paikka
Tucsonin vauhdikkaassa muotoilussa on kuulemma ollut tarkoitus näyttää liikkeessä olevalta silloinkin kun se on paikallaan. Hyvä yritys, tosin vielä paremmin se onnistuisi vanteissa pyörivillä spinnereillä…
Ainakin uutuuden keula näyttää siltä, että se tahtoisi syödä pienempiä autoja välipalaksi. Silti muotoilussa on pyritty myös käytännöllisyyteen. Perhemaasturissa on tärkeää olla tilaa ja siitä on syytä nähdä hyvin ulos. Näillä toiveillahan tällaisia autoja ostetaan.
Ensiesittelyn yhteydessä saaduilla lyhyillä ajokokemuksilla voi sanoa homman onnistuneen asiallisesti. Tucson toimii arkiajossa helposti ja eleettömästi. Ainoastaan isomman dieselmoottorin kytkintuntuma on vähän äkkinäinen. Muuten normaali ajaminen on oikein mutkatonta – varsinkin jos tie on mutkatonta.
Vauhdikkaammassa mutka-ajossa huomaa auton korkeuden ja massan. Tucsonin saa kallistelemaan, jos sitä lähtee paiskomaan mutkiin. Ohjauskaan ei ole sporttia, vaikka siinä napista valittava Sport-asento onkin. Tätä autoa ei ole tarkoitettu kaahailuun, vaan turvalliseen perusajamiseen.
Turvallisuuspuolelle onkin muuten tarjolla iso lasti nykyaikaista aktiivista turvallisuutta parantavaa tekniikkaa. Automaattinen hätäjarrutus on varustettu myös jalankulkijan tunnistuksella. Kuolleen kulman varoitin toimii niin kaistanvaihdoissa kuin ruudusta liikenteen sekaan peruuttaessakin. Kaistalla pysymistä taas auttaa kaistavahti ja yöllä näkemistä led-ajovalot. Huippumalli Premiumissa nämä kaikki ja vähän muutakin ovat vakiona, mutta melko kohtuuhintaisena lisävarustepakettina näitä saa kansanmalleihinkin.
Peruskauraa ja -puuroa
Sisällä Tucsonissa ei ensimmäisten kokemusten perusteella ole mitään yllättävää. Muotoilun fiilistely on jätetty ulkokuoreen, ja sisustan puolella kuljetaan kiltisti keskitietä. Kokonaisuus on sikäli onnistunut, että mikään ei ärsytä. Toisaalta mikään ei myöskään innosta.
Ensiesittelyn yhteydessä ajetun koeajolenkin perusteella istuimet ovat perusmukavat ja niissä istuminen on ihan jeessiä. Automaailmassa on parempia penkkejä, mutta on huonompiakin. Tilaa riittää sen verran kuin olettaisikin, eli siinäkään ei tule yllätyksiä.
Istumakorkeus on vähän henkilöautoja korkeampi, mikä tuskin hirveästi haittaa. Isompi miinus korkeudesta voi tietysti olla painavien tavaroiden kanssa tavaratilan nostokorkeus. Toisaalta kevyempien kamppeiden kanssa kontti taas tuntuu olevan juuri sopivan luontevalla korkeudella.
Istuimet, tilat, kojelauta ja käytettävyys ovat kaikin puolin nykyautojen keskiarvomaailmaa. Jos kaikki tavallisten autojen tavallisuus pitäisi yhdistää yhteen autoon, se olisi aika lailla tässä. Tuloksena on toimivuus ja helppo omaksuttavuus, jos on ajanut erilaisia autoja. Jos ei ole, niin perusjutut kyllä hoituvat helposti. Runsaammin varustellut versiot ovat kuitenkin jo aika täynnä nappuloita, joiden oppiminen ei maallikolle ole niin helppoa.
Parempien mallien varusteista hieno juttu on navi- ja viihdejärjestelmä, jossa on myös peruutuskamera. Perävaunun vetäjät voivat vaunua kyytiin ottaessaan peruuttaa täsmälleen kohdilleen.
Onneksi joitain kivoja varusteita on jo karvalakkimallista alkaen, muun muassa Bluetooth- hands free ja talviaamujen pelastus, lämmitettävä ohjauspyörä.
Nelivetomalleissa hyvä lisänappi ohjaamoon on vedon lukitsemismahdollisuus suhteessa 50:50. Neliveto toimii katumaasturityyliin muuten automaattisesti, eli tulee mukaan vasta kun etupyörä sutaisee. Pahassa lumipenkassa tai mäestä kärryn kanssa lähtiessä nelivedon lukitsemisella tämän voi välttää.
Laajahko menu
Nelivetomalleista puheenollen, vetotapa oikeastaan jakaa Tucsonin malliston täysin kahtia. Nelivedot tulevat ruudikkaammilla moottoreilla ja pääasiassa myös runsaammilla varusteilla. Siksi niiden hinnat (37 990 – 54 990 euroa) ovat rutkasti kalliimpia kuin etuvetomallistolla (26 990 – 31 390 euroa).
Nelivedoissa todennäköisesti suosituimmiksi muodostuvat kaksilitraiset dieselit. Konetta saa kahtena tehoversiona (136 hv ja 185 hv), manuaalina tai perinteisellä automaattivaihteistolla. Manuaalin valitseva saa kovimman vetojuhdan, sillä sen vetopaino jarrulliselle kärrylle on 2 200 kiloa.
Kiinnostava uusi moottori taas on 1.6-litrainen bensaturbo, jonka senkin saa vain nelivetomalliin. Siinä automaattivaihteiston roolin suorittaa myöskin täysin uusi Hyundain 7DCT-tuplakytkinvaihteisto. 177-heppainen hyvin vääntävä kone on kiehtova ajatus, mutta valitettavasti myös päästöt ovat 177 g/km. Luokkansa kärkeen ei siis numeroilla ylletä.
Pienempää hintaa tai päästölukemia jahtaavan kannattaa vilkaista etuvetomallien suuntaan. Jos ei vedä vaikeissa paikoissa isoja peräkärryjä tai yritä leikkiä lumimiestä, etuvedollakin varmasti pärjää. Vuosikymmeniä sitten talvet olivat rajumpia ja lähes kaikki autot kaksivetoisia. Silti ihmiset pääsivät perille. Tucsonin etuvetomalleissa etenemistä vielä auttavat henkilöautoja isommat pyörät ja maavara.
Valitettavasti etuvetomallin valitseva joutuu tinkimään Tucsonissa muustakin. Ensinnäkin varustetasoista saa vain kaksi köyhintä, Classicin ja Comfortin. Jälkimmäistä sentään onneksi voi lisävarustella turvatekniikka- ja navigaattoripaketeilla. Silti kovimmat varusteluksukset jäävät nelivetojen Style- ja Premium-mallien yksinoikeuksiksi.
Toinen iso miinus on, että etuvedot ovat aina manuaalivaihteisia. Ja kolmas on se, että koneet ovat tehottomampia.
Bensakone on etuvedossa vapaastihengittävä 1,6-litrainen. Parempi idea monille on 1,7-litrainen, joka ei maksakaan kuin puolitoista tonnia bensakonetta enemmän. Pieniä päästölukemia työsuhdeautovalintaan tai muuten tarvitsevalle se on selvästi malliston paras, 119 g/km.
Ensiesittelyn yhteydessä ajetun lyhyen koeajon perusteella bensakonekin on riittävä peruskone. Hintakaan ei karkaa yli 30 000 euron, ellei vähän lisävarustele. Tämä on hintana kohtuullinen, koska suunnilleen sen arvoiselta Tucson tuntuukin. Tavallisuutensa lisäksi siinä on sopiva ripaus juuri sitä ison auton fiilistä, mitä maasturia hankkimalla on lähdetty hakemaankin.
Viiden vuoden kilometrirajattomalla takuulla höystettynä asiallinen Tucson tarjonnee sopivaa arkisen toimivuuden tunnetta vuosien ajaksi.
Raimo Tengvall
